Kari Hotakainen: Finnhits (WSOY 2007)

Minulla on ollut aina vähän kaksijakoinen suhde Kari Hotakaisen tuotantoon. Tapana on ollut kyllä lukea hänen uutuutensa pian niiden ilmestyttyä. Arvostan Hotakaisen kielellistä taituruutta ja huumorikin naurattaa. Samalla hänen romaaneissaan on kuitenkin jotain sellaista vaikeasti sanallistettavaa, jonka vuoksi en ole ikinä tullut hankkineeksi kirjoja omaan hyllyyni. Hotakainen on aina nautinnollista luettavaa, mutta jokin aavistuksenomaisesti myös tökkii. Ehkä kyse on supisuomalaisesta äijämeiningistä, joka on niin keskeinen osa Hotakaisen teosten maailmaa. Minusta se tuntuu vaikeasti samaistuttavalta ja siksi myös vähän ärsyttävältä. Lieneekö jotain omaa problematiikkaa…

Jotenkin minulta oli kuitenkin onnistunut menemään kokonaan ohi Hotakaisen Finnhits. Se oli hiljattain esillä kirjaston hyllyssä, mistä se tarttui matkaan ja tuli luettua heti samana iltana. Sinänsä tätä ei voi pitää minulta saavutuksensa, sillä Finnhits ei ole pitkä kirja. Päinvastoin, alle sata sivuinen proosakirjanen koostuu lyhyistä, useimmiten alle kymmenen virkkeen mittaisista proosapätkistä. Joka tapauksessa kirja veti mukaansa, eikä mieleen edes tullut laskea sitä kädestä ennen kuin viimeinen sivu oli käännetty.

Samantyyppisiin pikkuteksteihin olen törmännyt myös esim. Petri Tammisen Elämiä-kokoelmassa. Kokonaisia elämiä mahtuu myös Hotakaisen Finnhits-teokseen. Pena, joka harhailee ympäri maata löytämättä paikkaansa ja liftaa seitsemänkymppisenä Lapissa poronsarvet päässään. Jorma, joka ei ole lyönyt ketään neljään vuoteen ja hillitsee itsensä myös vihannestiskillä. Kaverikaksikko, jonka elämä on kulkenut samaa tahtia aina päiväkodista omien lasten hankintaan ja avioeroista ohitusleikkauksiin. Erkki-vainaja, ”yhtä aikaa sekä lämmin että mauton”, jonka huono musiikkimaku on pilata hänen omat hautajaisensakin. Keskiössä on pieni ihminen ja se maantienvarren nuhruisten huoltoasemien, doping-hiihdon ja karaokeiskelmien Suomi, jota kansallisessa kuvastossa harvemmin lämmöllä muistellaan. Hotakaisen sanoin: ”ruma, pitkä ja pusikkoinen” maa.

Finnhitsiä tuskin nostetaan missään esille Hotakaisen päätyönä, mutta minuun se vetosi. Vaikka kirja on kevyempi kuin useimmat hänet romaaninsa, sen maailma on tuttu ja tyyli taattu. ”Se jokin” vaikeasti määriteltäväkään ei tällä kertaa häirinnyt. Nimensä mukaisesti Finnhits viittaa jatkuvasti suomimusiikkiin, iskelmään, ikivihreisiin, mutta myös kansallisiin stereotypioihin, jotka asettuvat ironiseen valoon sympaattisesti ja melkein lempeästi. Finnhits on julkaistu jo kymmenen vuotta sitten, mutta varsinkin nyt, kun yhteiskunnan asenneilmapiirissä riittää masentavan paljon isänmaallisuudeksi naamioitua väkivaltaista paatosta, tuntuu puhdistavalta tutkailla suomalaisuutta tästä näkökulmasta ja päästä nauramaan sille.

Jos tämä pieni helmi on mennyt joltain toiseltakin ohi, suosittelen vahvasti! Finnhits on hyvää työmatka- tai kahvitaukolukemista, mutta viettää sen parissa myös hyvin yhden sille varatun illan.

Näyte Finnhits-äänikirjasta Ritva Valkaman lukemana
Hotakaisen haastattelu Finnhitseistä ja äänikirjaversion tekemisestä