maanantai 13. maaliskuuta 2017

Kari Hotakainen: Finnhits (WSOY 2007)





Minulla on ollut aina vähän kaksijakoinen suhde Kari Hotakaisen tuotantoon. Tapana on ollut kyllä lukea hänen uutuutensa pian niiden ilmestyttyä. Arvostan Hotakaisen kielellistä taituruutta ja huumorikin naurattaa. Samalla hänen romaaneissaan on kuitenkin jotain sellaista vaikeasti sanallistettavaa, jonka vuoksi en ole ikinä tullut hankkineeksi kirjoja omaan hyllyyni. Hotakainen on aina nautinnollista luettavaa, mutta jokin aavistuksenomaisesti myös tökkii. Ehkä kyse on supisuomalaisesta äijämeiningistä, joka on niin keskeinen osa Hotakaisen teosten maailmaa. Minusta se tuntuu vaikeasti samaistuttavalta ja siksi myös vähän ärsyttävältä. Lieneekö jotain omaa problematiikkaa…

Jotenkin minulta oli kuitenkin onnistunut menemään kokonaan ohi Hotakaisen Finnhits. Se oli hiljattain esillä kirjaston hyllyssä, mistä se tarttui matkaan ja tuli luettua heti samana iltana. Sinänsä tätä ei voi pitää minulta saavutuksensa, sillä Finnhits ei ole pitkä kirja. Päinvastoin, alle sata sivuinen proosakirjanen koostuu lyhyistä, useimmiten alle kymmenen virkkeen mittaisista proosapätkistä. Joka tapauksessa kirja veti mukaansa, eikä mieleen edes tullut laskea sitä kädestä ennen kuin viimeinen sivu oli käännetty.

Samantyyppisiin pikkuteksteihin olen törmännyt myös esim. Petri Tammisen Elämiä-kokoelmassa. Kokonaisia elämiä mahtuu myös Hotakaisen Finnhits-teokseen. Pena, joka harhailee ympäri maata löytämättä paikkaansa ja liftaa seitsemänkymppisenä Lapissa poronsarvet päässään. Jorma, joka ei ole lyönyt ketään neljään vuoteen ja hillitsee itsensä myös vihannestiskillä. Kaverikaksikko, jonka elämä on kulkenut samaa tahtia aina päiväkodista omien lasten hankintaan ja avioeroista ohitusleikkauksiin. Erkki-vainaja, ”yhtä aikaa sekä lämmin että mauton”, jonka huono musiikkimaku on pilata hänen omat hautajaisensakin. Keskiössä on pieni ihminen ja se maantienvarren nuhruisten huoltoasemien, doping-hiihdon ja karaokeiskelmien Suomi, jota kansallisessa kuvastossa harvemmin lämmöllä muistellaan. Hotakaisen sanoin: ”ruma, pitkä ja pusikkoinen” maa.

Finnhitsiä tuskin nostetaan missään esille Hotakaisen päätyönä, mutta minuun se vetosi. Vaikka kirja on kevyempi kuin useimmat hänet romaaninsa, sen maailma on tuttu ja tyyli taattu. ”Se jokin” vaikeasti määriteltäväkään ei tällä kertaa häirinnyt. Nimensä mukaisesti Finnhits viittaa jatkuvasti suomimusiikkiin, iskelmään, ikivihreisiin, mutta myös kansallisiin stereotypioihin, jotka asettuvat ironiseen valoon sympaattisesti ja melkein lempeästi. Finnhits on julkaistu jo kymmenen vuotta sitten, mutta varsinkin nyt, kun yhteiskunnan asenneilmapiirissä riittää masentavan paljon isänmaallisuudeksi naamioitua väkivaltaista paatosta, tuntuu puhdistavalta tutkailla suomalaisuutta tästä näkökulmasta ja päästä nauramaan sille.

Jos tämä pieni helmi on mennyt joltain toiseltakin ohi, suosittelen vahvasti! Finnhits on hyvää työmatka- tai kahvitaukolukemista, mutta viettää sen parissa myös hyvin yhden sille varatun illan.

Näyte Finnhits-äänikirjasta Ritva Valkaman lukemana
Hotakaisen haastattelu Finnhitseistä ja äänikirjaversion tekemisestä

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Matias Riikonen: Suuri fuuga ja Kiertorata (Aula & Co 2017)




Luin Matias Riikosen Nelisiipinen lokki -romaanin vuonna 2012, kun se oli ehdolla Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailussa, ja siitä mieleen jäi poikkeuksellisen taitava kieli ja havaintojen tiheys. Vuosien aikana kirja on käynyt jokusen kerran mielessä, ja olen miettinyt, jäikö se Riikosen ainokaiseksi. Nyt syy pitkään hiljaisuuteen paljastui, kun Riikosen toinen romaani Suuri fuuga ilmestyi yhdessä Kiertorata -proosavihkon kanssa.

Mielestäni luen aika monipuolisesti kaunokirjallisuutta (myös paljon muuta kuin kotimaista, johon tämä blogi keskittyy), ja aika harvoin tulee vastaan sellainen teos, jota lukiessa kokisin löytäneeni jotain aivan uutta. Suuri fuuga ja Kiertorata olivat kuitenkin sellaisia teoksia, ja yritän nyt kertoa miksi.

Tuntuu virheeltä aloittaa selittämällä teosten rakennetta, koska se ei omasta lukukokemuksestani jäänyt päällimmäiseksi mieleen. Riikosen kirjoista on kuitenkin vaikea puhua, jos ei ole ensin selitellyt niiden perustavia ideoita, joten hoidetaanpa tämä lyhyesti: Sekä Suuri fuuga -romaani että Kiertorata -proosavihko ottavat rakenteensa klassisesta musiikista, Suuri fuuga Ludvig van Beethovenin Grosse Fugesta ja Kiertorata Johann Sebastian Bachin pienestä fuugasävellyksestä.

Beethovenin Suuressa fuugassa kaksi viulua, alttoviulu ja sello soittavat päällekkäisiä melodioita. Matias Riikosen fuugassa jousikvartetin tilalla äänessä on taas neljä tyyppiä: Nuori mies, joka on tullut Ruovedelle etsimään tietoa paikallisesta tietäjähistoriasta mutta jäänyt telttailemaan syksyiselle leirintäalueelle. Teinityttö, jonka sijaisperhe on lievästi sanottuna moniongelmainen. Nettidomina, jonka suhde teinitytön sijaisisään ylittää komeasti harmittoman fantasialeikin. Ja viimeiseksi karhupukuun sonnustautunut entinen lääkäriopiskelija, joka rahtaa dementoitunutta mummoaan pitkin Ruovettä ja paasaa teknologista hybristä. (Näin teknologiaa harrastelevan lääkärin näkökulmasta karhun hahmo oli irvokkaalla tavalla osuva ja hauska.) Näiden ”soitinten” kautta Riikonen sitten pyörittää teoksensa teemoja samaa tahtia Beethovenin kanssa.

Tämä selonteko ei tee oikeutta teokselle, joka kuten sanottu, tuntui kerrankin joltain oikeasti poikkeukselliselta. Lukukokemuksesta nousi vaikuttavimmin mieleen ennen kaikkea kirjan tunnelma: Kylmenevä syksy, rappeutuva Ruovesi, lehtensä pudottavat puut, sateiset harjumaisemat ja lopulta laskeutuva ensilumi… Mistä Beethovenin sävellyksen rakennetta mukaillen siirrytään mielettömään, riehakkaaseen karaokeen, jossa ikivihreät raikuu ja karaokea vetää Gösta Sundqvist (yksi suosikkiyksityiskohtani kirjassa). Yhtä aikaa tunnistettavaa pikkukaupunkikaraokemeininkiä syvältä suomalaisuuden ytimestä ja jotain niin riemastuttavaa ja outoa kohellusta, etten ole sellaista lukenut ikinä ennen. Karaokesta taas leikataan lohdulliseen ja rauhalliseen saunajaksoon, jossa Riikonen kirjoittaa ehkä kauneinta suomenkielistä proosaa, jota olen aikoihin lukenut.

Minusta Suuri fuuga käsitteli sitä, miten side menneeseen maailmaan vähitellen katkeaa ja haurastuu, ja miten yhtä aikaa tulevaisuus näyttää todella vieraalta. Noin neljännes kirjasta (telttailevan nuoren miehen osuus) on kirjoitettu ”kuolleella” suomenkielellä ja luin tämän merkiksi katkoksesta, joka muinaiseen maailmaan on jo syntynyt. Sanat kyllä herättävät lukijassa assosiaatioita ja mielikuvia, mutta niiden tarkkaa merkitystä on enää vaikea arvata. Onneksi Riikonen on kirjoittanut nämä jaksot niin, että lukija pysyy kyllä tapahtumissa mukana, vaikka sanoista iso osa menee ohi.

Suuri fuuga -romaanin Ruovesi, samoin kuin koko nykymaailma, roikkuu tavallaan irrallaan sekä menneestä että tulevasta ja uhkaa joka hetki murentua joksikin tunnistamattomaksi. Itsekin olen joskus miettinyt, miksei teknologian saralla tapahtuvaa kehitystä ja sen aiheuttamia muutoksia käsitellä juurikaan kotimaisessa kaunokirjallisuudessa. (Ehkä kirjailijat ovat vähän kliseisesti sellaisia humanistityyppejä?) Ilmastonmuutoksesta, toisesta tämän ajan keskeisestä tulevaisuuteen vaikuttavasta ilmiöstä, puhutaan huomattavasti enemmän. Riikosen proosassa iso jännite syntyy juuri siitä, miten teknologinen edistys ja ilmastonmuutos ikään kuin repivät tätä maailmaa eri suuntiin, ja miten niiden vuoksi tulevaisuus vaikuttaa todella vaaralliselta. Ja näitä kysymyksiä siis pyöritetään sen telttatyypin, teinitytön, nettidominan ja karhun kerronnassa hillittömällä voimalla. Suuren fuugan asetelma kuulostaa näin selostettuna varmaan aika erikoiselta ja sitä se kyllä onkin, mutta Riikonen saa minut vakuutettua siitä, että ratkaisut ovat perusteltuja. Kaikki tuntuu tarkkaan punnitulta.

Nyt huomaan, että olen nyt kirjoittanut lähinnä Suuresta fuugasta, vaikka niin kuin alussa mainitsin, se julkaistiin yhdessä pienemmän proosateoksen, Kiertoradan kanssa. Ehkä Suuri fuuga on sen verran suuri kirja, että se imaisee helposti huomion itseensä, vaikka sinänsä pienen kirjan julkaisu tuntuu kiinnostavalta jutulta.

Kiertorata on hyvä pari Suurelle fuugalle siksi, että se musiikillisen yhteyden lisäksi käsittelee samankaltaisia kysymyksiä. Kiertoradassa kahden junasiivoojan kiireisestä ja kuluttavasta työstä muodostuu vertaus sille, miten kiireinen ja kuluttava koko nykyaika on, sekä ihmisille että luonnolle. Sama työ pitäisi tehdä aina entistä nopeammin ja entistä pienemmällä palkalla, työntekijöiden hyvinvoinnista viis. Ja talouteen yritetään saada entistä kovempaa vauhtia, vaikka maapallon resurssit käyvät koko ajan niukemmiksi. Teoksena Kiertorata on isoveljeään kevyempi, kieli on taidokasta ja keski-ikäisen Maarian ja turkkilaissyntyisen Tarkanin äänet hauskoja.

Ps.

En ole mikään klassisen musiikin ystävä, mutta tätä kirjoittelin kuunnellen Beethovenia Spotifyssa.

Matias Riikosen haastattelu Suuresta fuugasta
Riikonen Prosak-klubilla

perjantai 23. joulukuuta 2016

Sinikka Vuola: Replika (Tammi 2016)


 

Luin Sinikka Vuola Replikan jo kaksi kuukautta sitten, mutta työkiireet ovat pitäneet poissa näppäimistön äärestä. Nyt alkaa vihdoin olla joululoma käsillä, ja lahjatoivelistalla on monta kovaa pakettia.   

Vuola on tunnettu palkittuna runoilija, mutta hän on ollut mukana myös Mahdollisen kirjallisuuden seuran Ihmiskokeita -kollektiiviromaaniprojektissa, jonka tuotokset julkaistiin keväällä 2016. Sikäli Replikaa ei voi pitää Vuolan esikoisromaanina, vaikka siihen sellaisena on monesti viitattu.

Replika käsittelee lapsuuden äitisymbioosin murtumista, kuolemaa ja seksuaalisuutta. Paikka on jokin eteläinen pikkukylä, jota ei sen tarkemmin nimetä, puuseppäisä on poissa, äiti on ensin lapsen koko maailma ja sitten pelkkä kaipauksen jättämä hirveä aukko. Päällimmäiseksi romaanista jää mieleen trauma: muistot, jotka eivät suostu asettumaan luontevaksi tarinaksi vaan jotka hiertävät romaanin kertojaa erillisinä, yhteen sopimattomina kuvina. Näinhän traumat todella toimivat, ne ovat muistoja niin vaikeista kokemuksista, ettei ihminen pysty sovittamaan ja hyväksymään niitä osaksi omaa elämäänsä. Tämän vuoksi Vuolan romaanin sirpaleinen rakenne ja sivut, joilla teksti on aseteltu useammaksi erilliseksi ”blokiksi”, tuntuu perustellulta ratkaisulta. Jos traumaa haluaa kuvata sisältä päin, perinteisen tarinan keinoin se ei onnistuisi.

Monessa yhteydessä Replikasta on mainittu Vuolan taitava kielenkäyttö. Myös minusta romaanin kieli oli poikkeuksellisen virittynyttä ja harkittua ja siksi kiinnostavaa luettavaa. Jokainen ilmaisu vaikuttaa punnitulta ja hiotulta. Kritiikeissä tätä on selitetty viittaamalla Vuolan taustaan runoilijana, mutta itse en ymmärrä, miksei hiottua kieltä voisi pitää itsestään selvänä ja välttämättömänä osana romaanitaidetta. Toki on genrekirjallisuutta, jossa tärkeintä on riittävän sujuva lause, jotta juoni vetää ja lukija jaksaa kääntää sivua. Mutta jos kyseessä on edes jossain määrin taiteellinen teos, kyllä romaanin kielen on oltava harkittua ja ansiokasta. Mitään erityisen kohosteista kieltä tämän ei silti tarvitse tarkoittaa.

Tällä hetkellä Replika on ehdolla Runeberg-palkinnon saajaksi, enkä ihmettele, sen verran kunniahimoinen ja kovatasoinen teos on. Tosin niin näkyy olevan moni muukin ehdokas.

Sinikka Vuola Radio Helsingissä
Vuolan haastattelu

maanantai 17. lokakuuta 2016

Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus (Teos 2015)



Kiinnostuin Anu Kaajan (1984) Muodonmuuttoilmoitus -lyhytproosakokoelmasta jo vuosi sitten, kun se oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi ja useampikin ihminen sitä minulle suositteli. Kuitenkin vasta tänä syksynä oli vihdoin aikaa tarttua kirjaan, ja sen luettuani totesin, että tässä onkin hyvä teos jo pitkään suunnitteilla olleen kirjablogin avaamiseen.

Muodonmuuttoilmoitus koostuu 27 lyhyestä proosatekstistä, jotka poikkeavat piristävästi kotimaisen kaunokirjallisuuden realismista. Tekstejä yhdistää absurdi ote, huumori ja kriittinen suhtautuminen sukupuoleen liittyviin valtarakenteisiin, etenkin seksuaaliseen väkivaltaan. Jotain elokuvallistakin teksteissä on, ehkä Kaajan elokuvakäsikirjoittajan koulutustaustan vuoksi.

Eniten pidin Vesi-nimisestä tekstistä, jossa kaksi humalassa soutelevaa miestä raiskaa vedestä löytämänsä olennon. Tekstissä naisviha kytkeytyy homofobiaan, kun kertoja alkaa raiskauksen jälkeen spekuloida olion sukupuolta ja kun toinen mies Jaakko suuttuu ajatuksesta, ettei raiskattu olekaan välttämättä yksiselitteisesti nainen. Kertojan ja Jaakon välillä on myös jonkinlainen seksuaalinen jännite, jonka Jaakko kuitenkin torjuu aggressiivisesti. Teksti sai minut pohtimaan, miten kulttuurissa miehuus kytketään naisvihaan, homofobiaan ja väkivaltaan. Väkivallaton, homoeroottisesti tunteva ja naisiin tasavertaisesti suhtautua mies näyttäytyy ikään kuin vähemmän miehenä. Tämä melko abstrakti ajatus tulee Kaajan proosapätkässä ilmaistuksi taloudellisesti ja tyylikkäästi, ja siihen on helppo suhtautua sen ansaitsemalla kritiikillä ilman, että Kaajan tarvitsee saarnata tai osoitella.

Siinä missä Vesi oli tekstinä synkkä, Nokkosvyö oli hauskuutensa vuoksi toinen suosikkini. Tekstin kertoja on aina pitänyt huolta turvallisuudestaan (hänellä on lukot, varashälyttimet ja ovea hän ei avaa, vaikka joku soittaisi kelloa), mutta silti eräänä päivänä hänen vessastaan löytyy tonttu. Tonttu hyökkää kertojan kimppuun ja sitoo tämän vyötäisille nokkosvyön. Vyö polttaa ja rikkoo ihoa, mutta kertoja jatkaa sen pitämistä tontun pelossa ja alkaa vielä keitellä tontulle joka ilta puuroa. Nokkosvyö vertautuu raiskauksenpelkoon, jonka kanssa kertoja on oppinut elämään: toisaalta se rajoittaa kertojan elämää ja tekee siitä jatkuvasti vaikeaa, toisaalta kertoja on jo niin tottunut pelkoonsa, ettei osaa kyseenalaistaa sitä tai sen tuomia rajoituksia. Kertojan asennetta kuvaa hyvin seuraava sitaatti: 

Ja niin me sen vyön kanssa elellään : nokkoset raapii ja minä rasvaan. Vaan kaikkea sitä ihminen sietää kun tarpeeksi koetellaan, ja kyllä minä siihenkin totuin. 

Kun muistelen Kaajan teoksen saamaa vastaanottoa, siinä korostui turhan paljon eroottisuus. Jossain kirjaa taidettiin luonnehtia melkein pornografiseksi. Itse en tällaiseen tulkintaan menisi, vaikka toki osassa teksteistä on myös erotiikkaa. Kuitenkin esimerkiksi paljon siteeratussa Leipomo-novellissa, jossa patongit joukkoraiskaavat ohikulkevan naisen, kyse ei minusta ole lukijan kiihottamisesta vaan siitä, että Kaaja paljastaa absurdin asetelman kautta jotain todellisen maailman suhtautumisesta seksuaaliseen väkivaltaan ja naisten oikeuteen päättää omasta kehostaan. Juuri tällaisessa absurdin avulla kiteyttämisessä Kaaja on omimmillaan. Tämä tuntuu myös tuoreelta ja raikkaalta ja herättelee ainakin minun ajatteluani paremmin kuin paatoksellinen saarna.

Koska olen tässä viitannut teksteihin, joissa käsitellään seksuaalista väkivaltaa, täytyy vielä sanoa, että Muodonmuuttoilmoitus ei ole kaikesta huolimatta ahdistava ja raskas, vaan hyvässä mielessä kevyttä luettavaa. Minut se piti otteessaan niin, että luin tekstit melkein yhdeltä istumalta.

Kaajan kieli ansaitsee vielä erityismaininnan, sillä se oli hallittua ja tarkkaa. Varsinkin esikoiskirjojen joukosta, mutta valitettavan usein myös muuten, suomalaisten kirjojen kansien välistä löytyy paljon löysää lausetta. On hankala suhtautua positiivisesti kirjallisuuteen, jossa niinkin perustava elementti kuin kieli, ei toimi. Kaajan teoksessa tätä ongelmaa ei ollut, ja jokainen virke tuntui harkitulta.

Ainoa kritiikki koskee kirjan ulkoasua. Yleisilme on miellyttävän vanhanaikainen, mutta lienenkö minäkin vanhanaikainen, kun pastellisävyistä tulee sellainen olo, että kirja on suunnattu ensisijaisesti naisille? Kirjan sisältö ei minusta antanut tällaiseen mitään syytä, vaan Kaajan teemat ovat yleisinhimillisiä. Esimerkiksi seksuaalinen väkivaltahan ei ole vain naisten ongelma. Mutta täytyy myöntää, että vaaleanpunainen pikkukirja ei ensisilmäyksellä vaikuttanut kutsuvalta, enkä tiedä olisinko siihen tarttunut ellei kirjaa olisi minulle suositeltu.


Anu Kaaja Prosak-klubilla