Sinikka Vuola: Replika (Tammi 2016)

 

Luin Sinikka Vuola Replikan jo kaksi kuukautta sitten, mutta työkiireet ovat pitäneet poissa näppäimistön äärestä. Nyt alkaa vihdoin olla joululoma käsillä, ja lahjatoivelistalla on monta kovaa pakettia.   

Vuola on tunnettu palkittuna runoilija, mutta hän on ollut mukana myös Mahdollisen kirjallisuuden seuran Ihmiskokeita -kollektiiviromaaniprojektissa, jonka tuotokset julkaistiin keväällä 2016. Sikäli Replikaa ei voi pitää Vuolan esikoisromaanina, vaikka siihen sellaisena on monesti viitattu.

Replika käsittelee lapsuuden äitisymbioosin murtumista, kuolemaa ja seksuaalisuutta. Paikka on jokin eteläinen pikkukylä, jota ei sen tarkemmin nimetä, puuseppäisä on poissa, äiti on ensin lapsen koko maailma ja sitten pelkkä kaipauksen jättämä hirveä aukko. Päällimmäiseksi romaanista jää mieleen trauma: muistot, jotka eivät suostu asettumaan luontevaksi tarinaksi vaan jotka hiertävät romaanin kertojaa erillisinä, yhteen sopimattomina kuvina. Näinhän traumat todella toimivat, ne ovat muistoja niin vaikeista kokemuksista, ettei ihminen pysty sovittamaan ja hyväksymään niitä osaksi omaa elämäänsä. Tämän vuoksi Vuolan romaanin sirpaleinen rakenne ja sivut, joilla teksti on aseteltu useammaksi erilliseksi ”blokiksi”, tuntuu perustellulta ratkaisulta. Jos traumaa haluaa kuvata sisältä päin, perinteisen tarinan keinoin se ei onnistuisi.

Monessa yhteydessä Replikasta on mainittu Vuolan taitava kielenkäyttö. Myös minusta romaanin kieli oli poikkeuksellisen virittynyttä ja harkittua ja siksi kiinnostavaa luettavaa. Jokainen ilmaisu vaikuttaa punnitulta ja hiotulta. Kritiikeissä tätä on selitetty viittaamalla Vuolan taustaan runoilijana, mutta itse en ymmärrä, miksei hiottua kieltä voisi pitää itsestään selvänä ja välttämättömänä osana romaanitaidetta. Toki on genrekirjallisuutta, jossa tärkeintä on riittävän sujuva lause, jotta juoni vetää ja lukija jaksaa kääntää sivua. Mutta jos kyseessä on edes jossain määrin taiteellinen teos, kyllä romaanin kielen on oltava harkittua ja ansiokasta. Mitään erityisen kohosteista kieltä tämän ei silti tarvitse tarkoittaa.

Tällä hetkellä Replika on ehdolla Runeberg-palkinnon saajaksi, enkä ihmettele, sen verran kunniahimoinen ja kovatasoinen teos on. Tosin niin näkyy olevan moni muukin ehdokas.

Sinikka Vuola Radio Helsingissä
Vuolan haastattelu

Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus (Teos 2015)

Kiinnostuin Anu Kaajan (1984) Muodonmuuttoilmoitus -lyhytproosakokoelmasta jo vuosi sitten, kun se oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi ja useampikin ihminen sitä minulle suositteli. Kuitenkin vasta tänä syksynä oli vihdoin aikaa tarttua kirjaan, ja sen luettuani totesin, että tässä onkin hyvä teos jo pitkään suunnitteilla olleen kirjablogin avaamiseen.

Muodonmuuttoilmoitus koostuu 27 lyhyestä proosatekstistä, jotka poikkeavat piristävästi kotimaisen kaunokirjallisuuden realismista. Tekstejä yhdistää absurdi ote, huumori ja kriittinen suhtautuminen sukupuoleen liittyviin valtarakenteisiin, etenkin seksuaaliseen väkivaltaan. Jotain elokuvallistakin teksteissä on, ehkä Kaajan elokuvakäsikirjoittajan koulutustaustan vuoksi.

Eniten pidin Vesi-nimisestä tekstistä, jossa kaksi humalassa soutelevaa miestä raiskaa vedestä löytämänsä olennon. Tekstissä naisviha kytkeytyy homofobiaan, kun kertoja alkaa raiskauksen jälkeen spekuloida olion sukupuolta ja kun toinen mies Jaakko suuttuu ajatuksesta, ettei raiskattu olekaan välttämättä yksiselitteisesti nainen. Kertojan ja Jaakon välillä on myös jonkinlainen seksuaalinen jännite, jonka Jaakko kuitenkin torjuu aggressiivisesti. Teksti sai minut pohtimaan, miten kulttuurissa miehuus kytketään naisvihaan, homofobiaan ja väkivaltaan. Väkivallaton, homoeroottisesti tunteva ja naisiin tasavertaisesti suhtautua mies näyttäytyy ikään kuin vähemmän miehenä. Tämä melko abstrakti ajatus tulee Kaajan proosapätkässä ilmaistuksi taloudellisesti ja tyylikkäästi, ja siihen on helppo suhtautua sen ansaitsemalla kritiikillä ilman, että Kaajan tarvitsee saarnata tai osoitella.

Siinä missä Vesi oli tekstinä synkkä, Nokkosvyö oli hauskuutensa vuoksi toinen suosikkini. Tekstin kertoja on aina pitänyt huolta turvallisuudestaan (hänellä on lukot, varashälyttimet ja ovea hän ei avaa, vaikka joku soittaisi kelloa), mutta silti eräänä päivänä hänen vessastaan löytyy tonttu. Tonttu hyökkää kertojan kimppuun ja sitoo tämän vyötäisille nokkosvyön. Vyö polttaa ja rikkoo ihoa, mutta kertoja jatkaa sen pitämistä tontun pelossa ja alkaa vielä keitellä tontulle joka ilta puuroa. Nokkosvyö vertautuu raiskauksenpelkoon, jonka kanssa kertoja on oppinut elämään: toisaalta se rajoittaa kertojan elämää ja tekee siitä jatkuvasti vaikeaa, toisaalta kertoja on jo niin tottunut pelkoonsa, ettei osaa kyseenalaistaa sitä tai sen tuomia rajoituksia. Kertojan asennetta kuvaa hyvin seuraava sitaatti: 

Ja niin me sen vyön kanssa elellään : nokkoset raapii ja minä rasvaan. Vaan kaikkea sitä ihminen sietää kun tarpeeksi koetellaan, ja kyllä minä siihenkin totuin. 

Kun muistelen Kaajan teoksen saamaa vastaanottoa, siinä korostui turhan paljon eroottisuus. Jossain kirjaa taidettiin luonnehtia melkein pornografiseksi. Itse en tällaiseen tulkintaan menisi, vaikka toki osassa teksteistä on myös erotiikkaa. Kuitenkin esimerkiksi paljon siteeratussa Leipomo-novellissa, jossa patongit joukkoraiskaavat ohikulkevan naisen, kyse ei minusta ole lukijan kiihottamisesta vaan siitä, että Kaaja paljastaa absurdin asetelman kautta jotain todellisen maailman suhtautumisesta seksuaaliseen väkivaltaan ja naisten oikeuteen päättää omasta kehostaan. Juuri tällaisessa absurdin avulla kiteyttämisessä Kaaja on omimmillaan. Tämä tuntuu myös tuoreelta ja raikkaalta ja herättelee ainakin minun ajatteluani paremmin kuin paatoksellinen saarna.

Koska olen tässä viitannut teksteihin, joissa käsitellään seksuaalista väkivaltaa, täytyy vielä sanoa, että Muodonmuuttoilmoitus ei ole kaikesta huolimatta ahdistava ja raskas, vaan hyvässä mielessä kevyttä luettavaa. Minut se piti otteessaan niin, että luin tekstit melkein yhdeltä istumalta.

Kaajan kieli ansaitsee vielä erityismaininnan, sillä se oli hallittua ja tarkkaa. Varsinkin esikoiskirjojen joukosta, mutta valitettavan usein myös muuten, suomalaisten kirjojen kansien välistä löytyy paljon löysää lausetta. On hankala suhtautua positiivisesti kirjallisuuteen, jossa niinkin perustava elementti kuin kieli, ei toimi. Kaajan teoksessa tätä ongelmaa ei ollut, ja jokainen virke tuntui harkitulta.

Ainoa kritiikki koskee kirjan ulkoasua. Yleisilme on miellyttävän vanhanaikainen, mutta lienenkö minäkin vanhanaikainen, kun pastellisävyistä tulee sellainen olo, että kirja on suunnattu ensisijaisesti naisille? Kirjan sisältö ei minusta antanut tällaiseen mitään syytä, vaan Kaajan teemat ovat yleisinhimillisiä. Esimerkiksi seksuaalinen väkivaltahan ei ole vain naisten ongelma. Mutta täytyy myöntää, että vaaleanpunainen pikkukirja ei ensisilmäyksellä vaikuttanut kutsuvalta, enkä tiedä olisinko siihen tarttunut ellei kirjaa olisi minulle suositeltu.


Anu Kaaja Prosak-klubilla