sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Jan Forsström: Eurooppalaisia rakastajia (Teos 2016)




Monesti novellikokoelmat tulevat luettua teksti kerrallaan pienissä erissä, mutta Jan Forsströmin Eurooppalaisia rakastajia meni yhdeltä istumalta. Toki on kirjoja, jotka lukee nopeasti siksi, että ne ovat helppoja ja kevyitä, mutta Forsströmin tapauksessa kirja oli yksinkertaisesti niin kiinnostava. Tuntuu, että kirjailija on laittanut teoksessa itsensä likoon tavalla, johon törmäisin mielelläni useamminkin suomalaisessa kirjallisuudessa. Teksti onnistuu olemaan yhtä aikaa harkittua ja raa’alla tavalla paljasta, melkein hermostuttavan rehellisen kuuloista. Esikoisteokseksi Eurooppalaisia rakastajia on eheä ja varma, mikä selittyy ehkä Forsströmin kokemuksella elokuvakäsikirjoittajana.

Kokoelma koostu eri mittaisista ja keskenään eri tyylisistä novelleista, joita yhdistää kysymys seksuaalisesta halusta. Halu näyttäytyy teoksessa paljon laajempana kuin pelkkänä fysiologisena viettinä. Seksuaalisuus on jossain ihmisen minuuden ytimessä, ja siksi loputtoman latautunut osa sosiaalista kanssakäymistä. Haluun tuntuu kiteytyvän jokaisen ihmisen perustava tarve tulla kohdatuksi ja hyväksytyksi itsenään. Pohjimmiltaan novellien esittämässä halun tematiikassa on kyse siitä, onko ylipäänsä olemassa muiden ihmisten silmissä. Niille, jotka ovat joutuneet kamppailemaan oikeuksiensa puolesta esimerkiksi seksuaalivähemmistöön kuulumisen vuoksi, tämä lienee itsestään selvä asia, mutta itseni kaltaiselle heterolle ajatus muotoutui kirkkaana vasta lukukokemuksen jälkeen. Tämä on minusta yksi onnistuneen kaunokirjallisuuden merkki: yhtäkkiä todellisuus hahmottuu selkeämmin.

Eurooppalaisia rakastajia -kokoelmalle on silmiinpistävää erilaisten tyylien ja rekisterien kirjo. Esimerkiksi Accademia dei vecchi maestrin pitkävirkkeinen ja tyylitelty kuvaus cembalo-opiskelijoiden sosiaalisesti latautuneesta ja jännitteisestä mestarikurssista Italiassa sijoittuu hiotussa koukeroisuudessaan vanhemman eurooppalaisen taideproosan joukkoon. OrthocyclenTM taas referoi lääkärin puheita vastaanotolla siten, että dialogin potilasosapuolen repliikit jäävät lukijan pääteltäviksi. Lääkärin rauhoitteleva, tieteellisyyteen vetoava mutta ajoittain henkilökohtaiseksi lipsahtava puhetapa, jolla hän yrittää vakuutella hormonivalmisteen lopettamisen vaikutuksista huolestunutta potilastaan, on hupaisaa, sopivasti uskottavaa ja sopivasti ylilyötyä luettavaa. (Vaikea sanoa, miten joku joka ei ole lääkäri tekstin kokee, mutta minusta se oli todella hauska sen lisäksi, että se esitti painavan kysymyksen siitä, mitä rakkaus tai halu ylipäänsä ovat, tai missä määrin ihminen on mitään muuta kuin biologiansa.) Basel by night -novelli rakentuu tuttavalliseksi matkavinkkailuksi maksullisesta seksistä kiinnostuneille miehille. Lupsakan puheenparren alta pilkottaa traaginen sekoitus yksinäisyyttä, kaipuuta ja naisvihaa. Vaihto-oppilaat -novellissa yhtäkkiä taloon ilmestyvät ylilyötyä feminiinisyyttä ja eksotiikkaa tihkuvat vaihto-oppilaat muodostavat absurdin kuvaelman. Helene-novellissa tyylilajina taas on historiallinen viihde kohosteisine ilmauksineen ja räikeine, kliseisine kielikuvineen. Teksti hyödyntää Helene Schjerfbeckin henkilömyyttiä vahvasta mutta yksinäisestä naisesta – klisee sekin.

Kenenkään kokoelman henkilöhahmon seksuaalisuus ei näyttäydy erityisen kauniina, jalona tai erotisoituna muttei toisaalta myöskään käsittämättömänä tai mahdottomana, ja se on ehdottomasti yksi teoksen ansio. Kirja tuntuu sanovan, että jos kenen tahansa seksuaalisuutta ja läheisyyden kaipuuta tarkastelee riittävän läheltä, siinä on jotain hieman omituista ja häiritsevää. Kuitenkin juuri siinä häiritsevyydessä me haluaisimme tulla kohdatuiksi ja hyväksytyiksi, ja jos emme tule, seuraukset vaikuttavat suuresti koko elämään. Hyväksikäytetty kokee, että hänen arvonsa ihmisenä riistetään, torjuttu tai torjuntaa pelkäävä suojelee minuuttaan vihalla, seksuaalista epävarmuuttaan peittelevä teeskentelee tragikoomisesti.

Kokoelman päätösnovellissa Roar halun teemat ovat erityisen paljaina. Tekstissä liikutaan useampien henkilöhahmojen päänsisäisten monologien välillä. Teinityttö Oona haluaisi vihdoin saada seksikokemuksia ja lähtee klubilta reippaasti itseään vanhemman saksofonisti Joonaksen matkaan. Joonas on onneton ja Oonan seurassa vain, koska tietää vaimonsa pettävän häntä nuoremman kanssa. Teinipoika Ville kaipaa Oonaa ja stressaa, miten voisi harrastaa tämän kanssa seksiä laukeamatta liian aikaisin. Oonan isä on jumittunut lukemaan yhä uudelleen ja uudelleen roskaromaania, jonka sadistinen raiskauskohtausta osuu haluun, jota hän ei ole ikinä jakanut kellekään. Oonan äiti taas on turhautunut ja päätyy koskettelemaan itseään kylpyhuoneen ikkunan ääreen Villen masturboidessa pimeällä pihalla. Henkilöitä yhdistää hillitön yrittäminen, kohtaamisen kaipuu ja kamala tarve säilyttää kasvonsa. Ainoa joka selviää illasta edes jossain määrin kunnialla, on Oonan ystävää Netta, jota ei halua kukaan. Kaikki ovat piinattuja, koomisia ja aika hirveitä hahmoja ja silti – tai ehkä juuri siksi – heissä jokaisessa on helppo nähdä itsensä. Novelli huipentuu Oonan ja Joonaksen seksikohtaukseen, jossa molempien odotukset ja ennakkoluulot törmäävät surkuhupaisasti:

Okei mä en oo enää ees ihan kova. No nyt se otti sen suuhun. Se varmaan tuns, ja nyt se yrittää tuolleen. Toi on kyllä kivan tuntusta. Hei toi tuntuu ihan kivalta, mä paan silmät kiinni ja aattelen jotain muuta niin… Ei se voi harrastaa noin vaan suoraan suuseksiä tälleen tuntemattoman kanssa. Mitä jos mulla on joku tauti? Mikä se on se joku, joka on miehillä oireeton ja mitä ei voi mitenkään testata? Mut sithän Miiallakin ois se. Ehkä sillä onkin? Mut kai se tietäs kun eiks sen naisilla voi… No ei mulla oo mitään, enhän mä oo ollut vuosiin kun… Mut mitä jos se huppari…? No kai ne käytti jotain. Ei vittu nyt oikeesti. Vittu. Keskity. Kuuntele tota ääntä. Kuuntele sitä, se on sun penis kun se menee ton tytön suuhun. Liiotteleeks se sitä jotenkin? Musta tuntuu että se liiottelee. Tää on ihan kauheeta. Mun pitää nyt tulla että tää loppuu.

Erilaisia tyylejä ja kerrontatekniikoita sisältäviä teoksia on ilmestynyt viimeaikoina muitakin. Samantapainen ratkaisu on esimerkiksi Harry Salmenniemen Uraanilamppu-novellikokoelmassa, jonka luin alkuvuodesta. Siitä vaikutelmani oli jonkinlainen epätasaisuus – kaikki novellit eivät tuntuneet yhtä painavilta ja osa synnytti tunteen siitä, että ne olivat kokoelmassa lähinnä luomassa vaikutelmaa kirjallisten keinojen runsaudesta. Toki myös hienoja tekstejä oli joukossa, mutta odotukseni eivät ihan täyttyneet. Forsströmin novellikokoelmassa tärkeältä tuntui, että tekstit olivat yhtä vahvoja keskenään eikä yhdenkään olemassaolo tuntunut perusteettomalta. Hieno ja temaattisesti harvinaisen yhteneväinen kokonaisuus saa toivomaan, että Forsström kirjoittaa jatkossakin kaunokirjallisuutta.