Luin Matias Riikosen Nelisiipinen lokki -romaanin vuonna 2012, kun se oli ehdolla Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailussa, ja siitä mieleen jäi poikkeuksellisen taitava kieli ja havaintojen tiheys. Vuosien aikana kirja on käynyt jokusen kerran mielessä, ja olen miettinyt, jäikö se Riikosen ainokaiseksi. Nyt syy pitkään hiljaisuuteen paljastui, kun Riikosen toinen romaani Suuri fuuga ilmestyi yhdessä Kiertorata -proosavihkon kanssa.
Mielestäni luen aika monipuolisesti kaunokirjallisuutta (myös paljon muuta kuin kotimaista, johon tämä blogi keskittyy), ja aika harvoin tulee vastaan sellainen teos, jota lukiessa kokisin löytäneeni jotain aivan uutta. Suuri fuuga ja Kiertorata olivat kuitenkin sellaisia teoksia, ja yritän nyt kertoa miksi.
Tuntuu virheeltä aloittaa selittämällä teosten rakennetta, koska se ei omasta lukukokemuksestani jäänyt päällimmäiseksi mieleen. Riikosen kirjoista on kuitenkin vaikea puhua, jos ei ole ensin selitellyt niiden perustavia ideoita, joten hoidetaanpa tämä lyhyesti: Sekä Suuri fuuga -romaani että Kiertorata -proosavihko ottavat rakenteensa klassisesta musiikista, Suuri fuuga Ludvig van Beethovenin Grosse Fugesta ja Kiertorata Johann Sebastian Bachin pienestä fuugasävellyksestä.
Beethovenin Suuressa fuugassa kaksi viulua, alttoviulu ja sello soittavat päällekkäisiä melodioita. Matias Riikosen fuugassa jousikvartetin tilalla äänessä on taas neljä tyyppiä: Nuori mies, joka on tullut Ruovedelle etsimään tietoa paikallisesta tietäjähistoriasta mutta jäänyt telttailemaan syksyiselle leirintäalueelle. Teinityttö, jonka sijaisperhe on lievästi sanottuna moniongelmainen. Nettidomina, jonka suhde teinitytön sijaisisään ylittää komeasti harmittoman fantasialeikin. Ja viimeiseksi karhupukuun sonnustautunut entinen lääkäriopiskelija, joka rahtaa dementoitunutta mummoaan pitkin Ruovettä ja paasaa teknologista hybristä. (Näin teknologiaa harrastelevan lääkärin näkökulmasta karhun hahmo oli irvokkaalla tavalla osuva ja hauska.) Näiden ”soitinten” kautta Riikonen sitten pyörittää teoksensa teemoja samaa tahtia Beethovenin kanssa.
Tämä selonteko ei tee oikeutta teokselle, joka kuten sanottu, tuntui kerrankin joltain oikeasti poikkeukselliselta. Lukukokemuksesta nousi vaikuttavimmin mieleen ennen kaikkea kirjan tunnelma: Kylmenevä syksy, rappeutuva Ruovesi, lehtensä pudottavat puut, sateiset harjumaisemat ja lopulta laskeutuva ensilumi… Mistä Beethovenin sävellyksen rakennetta mukaillen siirrytään mielettömään, riehakkaaseen karaokeen, jossa ikivihreät raikuu ja karaokea vetää Gösta Sundqvist (yksi suosikkiyksityiskohtani kirjassa). Yhtä aikaa tunnistettavaa pikkukaupunkikaraokemeininkiä syvältä suomalaisuuden ytimestä ja jotain niin riemastuttavaa ja outoa kohellusta, etten ole sellaista lukenut ikinä ennen. Karaokesta taas leikataan lohdulliseen ja rauhalliseen saunajaksoon, jossa Riikonen kirjoittaa ehkä kauneinta suomenkielistä proosaa, jota olen aikoihin lukenut.
Minusta Suuri fuuga käsitteli sitä, miten side menneeseen maailmaan vähitellen katkeaa ja haurastuu, ja miten yhtä aikaa tulevaisuus näyttää todella vieraalta. Noin neljännes kirjasta (telttailevan nuoren miehen osuus) on kirjoitettu ”kuolleella” suomenkielellä ja luin tämän merkiksi katkoksesta, joka muinaiseen maailmaan on jo syntynyt. Sanat kyllä herättävät lukijassa assosiaatioita ja mielikuvia, mutta niiden tarkkaa merkitystä on enää vaikea arvata. Onneksi Riikonen on kirjoittanut nämä jaksot niin, että lukija pysyy kyllä tapahtumissa mukana, vaikka sanoista iso osa menee ohi.
Suuri fuuga -romaanin Ruovesi, samoin kuin koko nykymaailma, roikkuu tavallaan irrallaan sekä menneestä että tulevasta ja uhkaa joka hetki murentua joksikin tunnistamattomaksi. Itsekin olen joskus miettinyt, miksei teknologian saralla tapahtuvaa kehitystä ja sen aiheuttamia muutoksia käsitellä juurikaan kotimaisessa kaunokirjallisuudessa. (Ehkä kirjailijat ovat vähän kliseisesti sellaisia humanistityyppejä?) Ilmastonmuutoksesta, toisesta tämän ajan keskeisestä tulevaisuuteen vaikuttavasta ilmiöstä, puhutaan huomattavasti enemmän. Riikosen proosassa iso jännite syntyy juuri siitä, miten teknologinen edistys ja ilmastonmuutos ikään kuin repivät tätä maailmaa eri suuntiin, ja miten niiden vuoksi tulevaisuus vaikuttaa todella vaaralliselta. Ja näitä kysymyksiä siis pyöritetään sen telttatyypin, teinitytön, nettidominan ja karhun kerronnassa hillittömällä voimalla. Suuren fuugan asetelma kuulostaa näin selostettuna varmaan aika erikoiselta ja sitä se kyllä onkin, mutta Riikonen saa minut vakuutettua siitä, että ratkaisut ovat perusteltuja. Kaikki tuntuu tarkkaan punnitulta.
Nyt huomaan, että olen nyt kirjoittanut lähinnä Suuresta fuugasta, vaikka niin kuin alussa mainitsin, se julkaistiin yhdessä pienemmän proosateoksen, Kiertoradan kanssa. Ehkä Suuri fuuga on sen verran suuri kirja, että se imaisee helposti huomion itseensä, vaikka sinänsä pienen kirjan julkaisu tuntuu kiinnostavalta jutulta.
Kiertorata on hyvä pari Suurelle fuugalle siksi, että se musiikillisen yhteyden lisäksi käsittelee samankaltaisia kysymyksiä. Kiertoradassa kahden junasiivoojan kiireisestä ja kuluttavasta työstä muodostuu vertaus sille, miten kiireinen ja kuluttava koko nykyaika on, sekä ihmisille että luonnolle. Sama työ pitäisi tehdä aina entistä nopeammin ja entistä pienemmällä palkalla, työntekijöiden hyvinvoinnista viis. Ja talouteen yritetään saada entistä kovempaa vauhtia, vaikka maapallon resurssit käyvät koko ajan niukemmiksi. Teoksena Kiertorata on isoveljeään kevyempi, kieli on taidokasta ja keski-ikäisen Maarian ja turkkilaissyntyisen Tarkanin äänet hauskoja.
Ps.
En ole mikään klassisen musiikin ystävä, mutta tätä kirjoittelin kuunnellen Beethovenia Spotifyssa.
Matias Riikosen haastattelu Suuresta fuugasta
Riikonen Prosak-klubilla