Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia (Teos 2017)

Olen lukenut Mikko Rimmiseltä Pussikaljaromaanin ja Nenäpäivän ja pitänyt molemmista. Hänellä kielellinen taituruus yhdistyy lämmöllä kuvattuun maailmaan ja henkilöihin tavalla, johon vain harva kykenee.

Maailman luonnollisin asia tuli aloitettua jo kesällä mutta jäi silloin kesken, ja koska seuraavat kuukaudet tuli luettua lähinnä e-kirjoja ja englanninkielisiä pokkareita, kirja jäi roikkumaan. En kuitenkaan pidä keskeneräisistä projekteista ja kun Suomeen palattuani löysin teoksen odottelemasta yöpöydältä, tartuin siihen.

Kirja on monella tapaa varsin kummallinen ja vaikeasti luonnehdittava. Kai teosta voisi kutsua postmoderniksi romaaniksi, jossa on jonkin verran scifin ja trillerin elementtejä tai ”enemmän tai vähemmän tomppelimaista tieteishapuilua” kuten romaanin kertoja itse tyylilajia luonnehtii. Mukana on myös paljon alaviitteittä, kuvia ja yliviivattuja sanoja. Välillä tuntuu, että Rimminen onkin yrittänyt käyttää kaikki mahdolliset typografiset temput.

Romaanin niin kutsuttua tarinaa ei ole sen paremmin helppo kuvata. Päähenkikö Ernst työskentelee jossain laitoksessa, josta en muista, täsmennettiinkö sen luonnetta koskaan tarkemmin. Ernst saa tehtäväkseen valvoa mystistä elävää kuutiota. Monimutkaisten juonenkäänteiden jälkeen päädytään pakomatkalle, jonka aikana paljastuu, että ”vaikutusvaltaiset tahot” ovat kiinnostuneita kuutiosta, joka on ehkä peräisin toiselta planeetalta. Välillä hypätään kokonaan toiseen aikaan ja paikkaan Siperiaan, missä Elsa-niminen nainen hoitaa vankeja. Myöhemmin selviää, että Elsa liittyy kuution historiaan, ja juonilinjat nivoutuvat toisiinsa. 

Ei tarina tosin niin tärkeältä minusta edes tuntunut. Tyypillisen rimmismäiseen tyyliin kertojalla on ongelmia kuljettaa juontaan eteenpäin, koska hän eksyy tämän tästä yksityiskohtiin tai sivupoluille. Tavallaan päähenkilöä tärkeämpi hahmo kirjassa onkin juuri kertoja. Hänellä on vaikeuksia tarinansa kertomisessa myös siksi, että joku yrittää koko ajan sabotoida hänen tekstiään. Lauseita on viivattu yli ja tekstin sekaan näyttää ilmestyvän ylimääräisiä asioita, kuten outoja lisäyksiä tai kuvia.

Kertoja on myös melkoinen verbaaliakrobaatti, kuten Rimmiseltä sopii odottaakin. Harvoin olen nauranut kirjojen sanaleikeille ääneen:

Jos – ja kun – kaikki nuo pöyristyttävät detaljit vaikuttivat suoltuvan lähinnä jostakin kaameasta, mengelemäis-huurteista tyyntä mielenkiintoa uhoavasta puppugeneraattorista, jonka pääasiallinen tehtävä näytti olevan Ernsin uskon ja käsityskyvyn testaaminen, niin saattoiko Soniaankaan tosiaan luottaa?

Sanaleikkejä ja tarkkoja havaintoja luen mielelläni, mutta minulla oli hienoisia vaikeuksia romaanin loppuun saattamisessa, koska minun oli hetkittäin vaikea hahmottaa, miksi tämä kaikki on tärkeää. Miksi kirja on kirjoitettu? Vielä nytkin romaania jo aikani sulateltuani en pääse vaikutelmasta, ettei romaanilla ollut mitään kovin painokasta sanottavaa. Sen pyrkimys puhua jostain kielen takaisesta vaikutti kyllä tärkeältä, mutta yritys hukkui monesti kaiken muun kohelluksen alle.

Huolimatta tästä kritiikistä on pakko antaa Rimmiselle tunnustusta rohkeista aihevalinnoista. Suunnattomien tähtien takaisten olentojen ja käsittämättömien aikaperspektiivien käsittely on kiinnostavaa ja kotimaisessa valtavirtaromaanissa myös varsin harvinaista:

Silmämääräisesti kaikki oli siis kohdallaan, eivätkä sen enempää kadunlakaisija, lehdenjakaja, poliisiaseman portailla tupakkaa ahnaasti imevä konstaapeli, raatihuoneen pylvässisäänkäynnin varjoissa jotakin pientä viestintä näpelöivä kätyri kuin kulman takana koiraan kotia kohti kiskova vanha rouvakaan voineet mitenkään aavistaa sitä massiivista taistoa, jota paraikaa käytiin aika-avaruuden kuilumaisissa poimuissa tai poimumaisissa kuiluissa tai kenties koko aika-avaruuden ”tuolla puolen”, kvanttifluktaation myrkkysampanjalla täytetyissä kuohuvissa kulta-ammeissa, singulariteetin rajalla räjähtelevien vihanhehkuisten organismien tykistökeskityksessä.

Romaanin kepeys ei välttämättä kuitenkaan ole mikään puute. Minä kai vain lukijana kaipaan lukemiltani teoksilta ”painavuutta” (se ei tietenkään tarkoita aina paksua kirjaa). Joku toinen varmaan taas sitten etsii kirjoja, jotka ovat olemassa vain itsensä vuoksi. Luonnehtisin siis kaiken kaikkiaan kirjaa erittäin hyväksi ja suosittelisin sitä muillekin. 

Ennen kaikkea Maailman luonnollisin asia on rohkea aluevaltaus Rimmiseltä. Hän on todella taitava kirjoittaja, ja jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä hän keksii tämän jälkeen.

Jan Forsström: Eurooppalaisia rakastajia (Teos 2016)

Monesti novellikokoelmat tulevat luettua teksti kerrallaan pienissä erissä, mutta Jan Forsströmin Eurooppalaisia rakastajia meni yhdeltä istumalta. Toki on kirjoja, jotka lukee nopeasti siksi, että ne ovat helppoja ja kevyitä, mutta Forsströmin tapauksessa kirja oli yksinkertaisesti niin kiinnostava. Tuntuu, että kirjailija on laittanut teoksessa itsensä likoon tavalla, johon törmäisin mielelläni useamminkin suomalaisessa kirjallisuudessa. Teksti onnistuu olemaan yhtä aikaa harkittua ja raa’alla tavalla paljasta, melkein hermostuttavan rehellisen kuuloista. Esikoisteokseksi Eurooppalaisia rakastajia on eheä ja varma, mikä selittyy ehkä Forsströmin kokemuksella elokuvakäsikirjoittajana.

Kokoelma koostu eri mittaisista ja keskenään eri tyylisistä novelleista, joita yhdistää kysymys seksuaalisesta halusta. Halu näyttäytyy teoksessa paljon laajempana kuin pelkkänä fysiologisena viettinä. Seksuaalisuus on jossain ihmisen minuuden ytimessä, ja siksi loputtoman latautunut osa sosiaalista kanssakäymistä. Haluun tuntuu kiteytyvän jokaisen ihmisen perustava tarve tulla kohdatuksi ja hyväksytyksi itsenään. Pohjimmiltaan novellien esittämässä halun tematiikassa on kyse siitä, onko ylipäänsä olemassa muiden ihmisten silmissä. Niille, jotka ovat joutuneet kamppailemaan oikeuksiensa puolesta esimerkiksi seksuaalivähemmistöön kuulumisen vuoksi, tämä lienee itsestään selvä asia, mutta itseni kaltaiselle heterolle ajatus muotoutui kirkkaana vasta lukukokemuksen jälkeen. Tämä on minusta yksi onnistuneen kaunokirjallisuuden merkki: yhtäkkiä todellisuus hahmottuu selkeämmin.

Eurooppalaisia rakastajia -kokoelmalle on silmiinpistävää erilaisten tyylien ja rekisterien kirjo. Esimerkiksi Accademia dei vecchi maestrin pitkävirkkeinen ja tyylitelty kuvaus cembalo-opiskelijoiden sosiaalisesti latautuneesta ja jännitteisestä mestarikurssista Italiassa sijoittuu hiotussa koukeroisuudessaan vanhemman eurooppalaisen taideproosan joukkoon. OrthocyclenTM taas referoi lääkärin puheita vastaanotolla siten, että dialogin potilasosapuolen repliikit jäävät lukijan pääteltäviksi. Lääkärin rauhoitteleva, tieteellisyyteen vetoava mutta ajoittain henkilökohtaiseksi lipsahtava puhetapa, jolla hän yrittää vakuutella hormonivalmisteen lopettamisen vaikutuksista huolestunutta potilastaan, on hupaisaa, sopivasti uskottavaa ja sopivasti ylilyötyä luettavaa. (Vaikea sanoa, miten joku joka ei ole lääkäri tekstin kokee, mutta minusta se oli todella hauska sen lisäksi, että se esitti painavan kysymyksen siitä, mitä rakkaus tai halu ylipäänsä ovat, tai missä määrin ihminen on mitään muuta kuin biologiansa.) Basel by night -novelli rakentuu tuttavalliseksi matkavinkkailuksi maksullisesta seksistä kiinnostuneille miehille. Lupsakan puheenparren alta pilkottaa traaginen sekoitus yksinäisyyttä, kaipuuta ja naisvihaa. Vaihto-oppilaat -novellissa yhtäkkiä taloon ilmestyvät ylilyötyä feminiinisyyttä ja eksotiikkaa tihkuvat vaihto-oppilaat muodostavat absurdin kuvaelman. Helene-novellissa tyylilajina taas on historiallinen viihde kohosteisine ilmauksineen ja räikeine, kliseisine kielikuvineen. Teksti hyödyntää Helene Schjerfbeckin henkilömyyttiä vahvasta mutta yksinäisestä naisesta – klisee sekin.

Kenenkään kokoelman henkilöhahmon seksuaalisuus ei näyttäydy erityisen kauniina, jalona tai erotisoituna muttei toisaalta myöskään käsittämättömänä tai mahdottomana, ja se on ehdottomasti yksi teoksen ansio. Kirja tuntuu sanovan, että jos kenen tahansa seksuaalisuutta ja läheisyyden kaipuuta tarkastelee riittävän läheltä, siinä on jotain hieman omituista ja häiritsevää. Kuitenkin juuri siinä häiritsevyydessä me haluaisimme tulla kohdatuiksi ja hyväksytyiksi, ja jos emme tule, seuraukset vaikuttavat suuresti koko elämään. Hyväksikäytetty kokee, että hänen arvonsa ihmisenä riistetään, torjuttu tai torjuntaa pelkäävä suojelee minuuttaan vihalla, seksuaalista epävarmuuttaan peittelevä teeskentelee tragikoomisesti.

Kokoelman päätösnovellissa Roar halun teemat ovat erityisen paljaina. Tekstissä liikutaan useampien henkilöhahmojen päänsisäisten monologien välillä. Teinityttö Oona haluaisi vihdoin saada seksikokemuksia ja lähtee klubilta reippaasti itseään vanhemman saksofonisti Joonaksen matkaan. Joonas on onneton ja Oonan seurassa vain, koska tietää vaimonsa pettävän häntä nuoremman kanssa. Teinipoika Ville kaipaa Oonaa ja stressaa, miten voisi harrastaa tämän kanssa seksiä laukeamatta liian aikaisin. Oonan isä on jumittunut lukemaan yhä uudelleen ja uudelleen roskaromaania, jonka sadistinen raiskauskohtausta osuu haluun, jota hän ei ole ikinä jakanut kellekään. Oonan äiti taas on turhautunut ja päätyy koskettelemaan itseään kylpyhuoneen ikkunan ääreen Villen masturboidessa pimeällä pihalla. Henkilöitä yhdistää hillitön yrittäminen, kohtaamisen kaipuu ja kamala tarve säilyttää kasvonsa. Ainoa joka selviää illasta edes jossain määrin kunnialla, on Oonan ystävää Netta, jota ei halua kukaan. Kaikki ovat piinattuja, koomisia ja aika hirveitä hahmoja ja silti – tai ehkä juuri siksi – heissä jokaisessa on helppo nähdä itsensä. Novelli huipentuu Oonan ja Joonaksen seksikohtaukseen, jossa molempien odotukset ja ennakkoluulot törmäävät surkuhupaisasti:

Okei mä en oo enää ees ihan kova. No nyt se otti sen suuhun. Se varmaan tuns, ja nyt se yrittää tuolleen. Toi on kyllä kivan tuntusta. Hei toi tuntuu ihan kivalta, mä paan silmät kiinni ja aattelen jotain muuta niin… Ei se voi harrastaa noin vaan suoraan suuseksiä tälleen tuntemattoman kanssa. Mitä jos mulla on joku tauti? Mikä se on se joku, joka on miehillä oireeton ja mitä ei voi mitenkään testata? Mut sithän Miiallakin ois se. Ehkä sillä onkin? Mut kai se tietäs kun eiks sen naisilla voi… No ei mulla oo mitään, enhän mä oo ollut vuosiin kun… Mut mitä jos se huppari…? No kai ne käytti jotain. Ei vittu nyt oikeesti. Vittu. Keskity. Kuuntele tota ääntä. Kuuntele sitä, se on sun penis kun se menee ton tytön suuhun. Liiotteleeks se sitä jotenkin? Musta tuntuu että se liiottelee. Tää on ihan kauheeta. Mun pitää nyt tulla että tää loppuu.

Erilaisia tyylejä ja kerrontatekniikoita sisältäviä teoksia on ilmestynyt viimeaikoina muitakin. Samantapainen ratkaisu on esimerkiksi Harry Salmenniemen Uraanilamppu-novellikokoelmassa, jonka luin alkuvuodesta. Siitä vaikutelmani oli jonkinlainen epätasaisuus – kaikki novellit eivät tuntuneet yhtä painavilta ja osa synnytti tunteen siitä, että ne olivat kokoelmassa lähinnä luomassa vaikutelmaa kirjallisten keinojen runsaudesta. Toki myös hienoja tekstejä oli joukossa, mutta odotukseni eivät ihan täyttyneet. Forsströmin novellikokoelmassa tärkeältä tuntui, että tekstit olivat yhtä vahvoja keskenään eikä yhdenkään olemassaolo tuntunut perusteettomalta. Hieno ja temaattisesti harvinaisen yhteneväinen kokonaisuus saa toivomaan, että Forsström kirjoittaa jatkossakin kaunokirjallisuutta.

Elina Loisa: Rajantakaiset (Tammi 2016)

Elina Loisan romaani Rajantakaiset oli todella positiivinen yllätys. Kiitokset siis ex-avopuolisolle, joka minut teoksen pariin vinkkasi. Ilman häntä en olisi sitä välttämättä löytänyt.

Ensiksi on sanottava, että Rajantakaiset-romaanilla on harvinaisen onnistunut nimi. Yhtä aikaa salaperäinen ja uteliaisuuden herättävä ja toisaalta hyvin täsmällisesti kirjan teemat tiivistävä. Ei turhia lupauksia tai toteen käymättömiä mielikuvia vaan teoksen ydin tiivistettynä yhteen sanaan. Romaanissa tärkeää siis ovat erilaiset rajat ja niiden ylittäminen: Raja kuoleman ja elämän välillä. Rajaa syntymän ja elämän välillä. Valtioiden rajat, joiden ylitys voi pahimmillaan jakaa elämän kahtia aikaan ”siellä toisella puolella” ja ”nyt täällä”. Niin on käynyt kirjan päähenkilön Salomen isoäidille Hildalle, joka jatkosodan aikana on joutunut pakenemaan Karjalasta ja synnyttämään lapsensa evakkojunassa.

Romaani alkaa, kun Salome saa kuulla Hildan kuolemasta. Hilda on kasvattanut Salomen kuin oman tyttärensä, ja nyt Salome suree kuin olisi menettänyt ainoan vanhempansa. Toki Salomella on äitikin, Hildan tytär. Mutta hän on ollut aina omistautuneempi työlleen kuin perheelleen.

Karjalan evakkona Hilda on kertonut Salomelle etiäisistä ja muista yliluonnollisista kokemuksista. Vaikka tyttärentyttären maailmankuvaan sellaiset eivät kuulu, hän alkaa Hildan kuollessa toivoa jonkinlaista viestiä, edes pientä merkkiä siitä, ettei isoäiti ole häipynyt noin vain. Loisa kuvaa taitavasti ja samaistuttavasti uskonnottoman nykyihmisen surua ja hämmennystä kuoleman edessä. Kukapa ei jäisi kaipaamaan jonkinlaista viimeistä viestiä tai keskustelumahdollisuutta kuoleman järkyttävän lopullisuuden äärellä? Salome ei myönnä uskovansa mihinkään mutta odottaa silti – jos edes lintu lentäisi ikkunaan tai taulu tippuisi seinältä. Hänen surussaan vastakkain kamppailevat moderni maailmankuva ja tarve löytää merkitys kuoleman käsittämättömyydelle ja tyhjyydelle.

Sitten Salome saakin kaipaamansa viestin. Karjalan Liiton lehti, jota hän on aikaisemmin avustanut, pyytää häntä tekemään lehtijutun isovanhemmista ja lapsenlapsista ja henkisen perinnön siirtymisestä sukupolvelta toiselle. Sähköposti on saapunut samoihin aikoihin kuin Hilda on vetänyt viimeisen henkäyksensä vanhainkodissa. Salome ei voi olla varma, onko kyse yliluonnollisesta ilmiöstä vai silkasta sattumasta, mutta tarttuu haasteeseen.

Salomen kokemus läheisen kuolemasta ja tarpeesta löytää yhteys rajan taakse saa vastineensa hänen puolisonsa Leon tarinassa. Siinä missä Salome pohtii suhdettaan isoäitiinsä ja ottaa selvää tämän elämästä käymällä läpi Hildan tavaroita ja tekemällä tutkimustyötä, Leo hapuilee tuonpuoleista paljon erikoisemmin keinoin. Pariskunta on ollut yhdessä iät ajat, ja heillä on kaksi pientä lasta, mutta jälkimmäisen syntymän paikkeilla jotain on tapahtunut, ja Leo on alkanut vieraantua perheestään. Nyt hän on eristäytynyt omakotitalon kellariin pelaamaan World of Warcraftia, eikä Salome ole nähnyt häntä viikkoihin. Kellarissa Leo on kuin hautakammiossa, jossa hän yrittää kiihkeästi ylittää rajan tämän maailman ja virtuaalisen välillä selvitäkseen omasta traumastaan. Leon pyrkimys sulautua nettipeliin toistaa vanhaa myyttiä miehestä, joka lähtee Tuonelaan noutamaan kuollutta rakastettuaan. Se on yksi kirjan vaikuttavimmista kuvioista.

Kuoleman rinnalla kulkee myös syntymä, ja sitä kautta sukupolvien ketju. Rajantakaiset -romaanin tärkeä kysymys onkin, mitä siirretään eteenpäin seuraavalle sukupolvelle? Toistavatko lapset tietoisesti tai tiedostamatta vanhempiensa ongelmia niin kuin Salome, joka on äitinsä ja isoäitinsä tavoin ajautumassa tahtomattaan yksinhuoltajaksi? Osaako omalle lapselleen antaa sen, mistä on itse jäänyt vaille? Salomen äiti, Hildan evakkojunassa syntynyt tytär, ei ole saanut omassa lapsuudessaan sitä, mitä olisi tarvinnut ja on toistanut kokemansa laiminlyönnin Salomeen. Salome kuitenkin taistelee sukunsa perintöä vastaan pitämällä huolta pienistä lapsistaan ja turvautumalla tarvittaessa ystäviensä apuun. Vaikka kellariin jumittuneesta Leosta ei ole vanhemmaksi, Salome ei suostu jäämään yksin tai tinkimään lastensa hyvinvoinnista.

Romaanin loppupuolella kuvattu synnytys laittoi minut miettimään, miten usein kirjojen ja elokuvien synnytyskuvauksissa korostuu kipu, kauhu ja synnyttäjän avuttomuus. Loisan teoksessa synnyttäjä näyttäytyy vahvana ja aktiivisena henkilönä ja synnytys sen fyysisestä rankkuudesta huolimatta myös mystisenä ja kauniina kokemuksena. Vastaavalle olisi kirjallisuudessa ja miksei mediassa noin yleensäkin varmasti enemmänkin tilausta.

Loisan Rajantakaiset tuntuu minusta tärkeältä kirjalta, eikä vain siksi, että monien ikäisteni tavoin olen kokenut isovanhempieni kuoleman. Romaani on tärkeä, koska se käy poikkeuksellisen rohkeasti ja oivaltavasti käsiksi kysymyksiin syntymästä, kuolemasta ja siitä hauraasta ja arvoituksellisesta ajasta olemattomuuden ja olemassaolon välillä, jota kutsutaan elämäksi. Vaikka kysymykset ovat suuret, Loisa onnistuu pitämään kunnianhimoisen pakettinsa kasassa. Romaani tuntuu eheältä ja harkitulta kokonaisuudelta, eikä sitä ole teemojen painavuudesta huolimatta lainkaan raskasta lukea. Päinvastoin se vetää hyvin eteenpäin ja on täynnä oivaltavaa ja keventävää huumoria. Taisin nauraa ääneen, kun Salomen paras ystävä Samuli kommentoi Salomelle:

Jos mä nyt sanon ihan suoraan, niin te ootte kyllä aika omituinen pariskunta. Te kommunikoitte sujuvasti kuolleiden kanssa, mutta ette saa sanottua mitään talon eri kerrosten välillä. Mä en aina ole ihan varma, onko teillä nää painotukset ihan oikeessa balanssissa.

Kaiken kaikkiaan Loisan Rajantakaiset oli hieno kirja ja todella positiivinen lukukokemus. Tapa, jolla henkilöhahmot ja juoni nivoutuvat kirjan teemoihin, kertovat Loisan tarkasta sommitteluntajusta. Kerronta on vetävää, ja teos jättää paljon ajattelemisen aihetta. Ylimääräisenä plussana haluan mainita vielä sen, miten romaanissa kuvataan heteronaisen ja -miehen ystävyyttä vailla sen kummempaa problematiikkaa tai seksuaalisia jännitteitä. Ollaanhan tässä jo 2010-luvulla ja niin edes päin, mutta joidenkin kliseiden haastaminen on yhä tervetullutta.

Kari Hotakainen: Finnhits (WSOY 2007)

Minulla on ollut aina vähän kaksijakoinen suhde Kari Hotakaisen tuotantoon. Tapana on ollut kyllä lukea hänen uutuutensa pian niiden ilmestyttyä. Arvostan Hotakaisen kielellistä taituruutta ja huumorikin naurattaa. Samalla hänen romaaneissaan on kuitenkin jotain sellaista vaikeasti sanallistettavaa, jonka vuoksi en ole ikinä tullut hankkineeksi kirjoja omaan hyllyyni. Hotakainen on aina nautinnollista luettavaa, mutta jokin aavistuksenomaisesti myös tökkii. Ehkä kyse on supisuomalaisesta äijämeiningistä, joka on niin keskeinen osa Hotakaisen teosten maailmaa. Minusta se tuntuu vaikeasti samaistuttavalta ja siksi myös vähän ärsyttävältä. Lieneekö jotain omaa problematiikkaa…

Jotenkin minulta oli kuitenkin onnistunut menemään kokonaan ohi Hotakaisen Finnhits. Se oli hiljattain esillä kirjaston hyllyssä, mistä se tarttui matkaan ja tuli luettua heti samana iltana. Sinänsä tätä ei voi pitää minulta saavutuksensa, sillä Finnhits ei ole pitkä kirja. Päinvastoin, alle sata sivuinen proosakirjanen koostuu lyhyistä, useimmiten alle kymmenen virkkeen mittaisista proosapätkistä. Joka tapauksessa kirja veti mukaansa, eikä mieleen edes tullut laskea sitä kädestä ennen kuin viimeinen sivu oli käännetty.

Samantyyppisiin pikkuteksteihin olen törmännyt myös esim. Petri Tammisen Elämiä-kokoelmassa. Kokonaisia elämiä mahtuu myös Hotakaisen Finnhits-teokseen. Pena, joka harhailee ympäri maata löytämättä paikkaansa ja liftaa seitsemänkymppisenä Lapissa poronsarvet päässään. Jorma, joka ei ole lyönyt ketään neljään vuoteen ja hillitsee itsensä myös vihannestiskillä. Kaverikaksikko, jonka elämä on kulkenut samaa tahtia aina päiväkodista omien lasten hankintaan ja avioeroista ohitusleikkauksiin. Erkki-vainaja, ”yhtä aikaa sekä lämmin että mauton”, jonka huono musiikkimaku on pilata hänen omat hautajaisensakin. Keskiössä on pieni ihminen ja se maantienvarren nuhruisten huoltoasemien, doping-hiihdon ja karaokeiskelmien Suomi, jota kansallisessa kuvastossa harvemmin lämmöllä muistellaan. Hotakaisen sanoin: ”ruma, pitkä ja pusikkoinen” maa.

Finnhitsiä tuskin nostetaan missään esille Hotakaisen päätyönä, mutta minuun se vetosi. Vaikka kirja on kevyempi kuin useimmat hänet romaaninsa, sen maailma on tuttu ja tyyli taattu. ”Se jokin” vaikeasti määriteltäväkään ei tällä kertaa häirinnyt. Nimensä mukaisesti Finnhits viittaa jatkuvasti suomimusiikkiin, iskelmään, ikivihreisiin, mutta myös kansallisiin stereotypioihin, jotka asettuvat ironiseen valoon sympaattisesti ja melkein lempeästi. Finnhits on julkaistu jo kymmenen vuotta sitten, mutta varsinkin nyt, kun yhteiskunnan asenneilmapiirissä riittää masentavan paljon isänmaallisuudeksi naamioitua väkivaltaista paatosta, tuntuu puhdistavalta tutkailla suomalaisuutta tästä näkökulmasta ja päästä nauramaan sille.

Jos tämä pieni helmi on mennyt joltain toiseltakin ohi, suosittelen vahvasti! Finnhits on hyvää työmatka- tai kahvitaukolukemista, mutta viettää sen parissa myös hyvin yhden sille varatun illan.

Näyte Finnhits-äänikirjasta Ritva Valkaman lukemana
Hotakaisen haastattelu Finnhitseistä ja äänikirjaversion tekemisestä

Matias Riikonen: Suuri fuuga ja Kiertorata (Aula & Co 2017)

Luin Matias Riikosen Nelisiipinen lokki -romaanin vuonna 2012, kun se oli ehdolla Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailussa, ja siitä mieleen jäi poikkeuksellisen taitava kieli ja havaintojen tiheys. Vuosien aikana kirja on käynyt jokusen kerran mielessä, ja olen miettinyt, jäikö se Riikosen ainokaiseksi. Nyt syy pitkään hiljaisuuteen paljastui, kun Riikosen toinen romaani Suuri fuuga ilmestyi yhdessä Kiertorata -proosavihkon kanssa.

Mielestäni luen aika monipuolisesti kaunokirjallisuutta (myös paljon muuta kuin kotimaista, johon tämä blogi keskittyy), ja aika harvoin tulee vastaan sellainen teos, jota lukiessa kokisin löytäneeni jotain aivan uutta. Suuri fuuga ja Kiertorata olivat kuitenkin sellaisia teoksia, ja yritän nyt kertoa miksi.

Tuntuu virheeltä aloittaa selittämällä teosten rakennetta, koska se ei omasta lukukokemuksestani jäänyt päällimmäiseksi mieleen. Riikosen kirjoista on kuitenkin vaikea puhua, jos ei ole ensin selitellyt niiden perustavia ideoita, joten hoidetaanpa tämä lyhyesti: Sekä Suuri fuuga -romaani että Kiertorata -proosavihko ottavat rakenteensa klassisesta musiikista, Suuri fuuga Ludvig van Beethovenin Grosse Fugesta ja Kiertorata Johann Sebastian Bachin pienestä fuugasävellyksestä.

Beethovenin Suuressa fuugassa kaksi viulua, alttoviulu ja sello soittavat päällekkäisiä melodioita. Matias Riikosen fuugassa jousikvartetin tilalla äänessä on taas neljä tyyppiä: Nuori mies, joka on tullut Ruovedelle etsimään tietoa paikallisesta tietäjähistoriasta mutta jäänyt telttailemaan syksyiselle leirintäalueelle. Teinityttö, jonka sijaisperhe on lievästi sanottuna moniongelmainen. Nettidomina, jonka suhde teinitytön sijaisisään ylittää komeasti harmittoman fantasialeikin. Ja viimeiseksi karhupukuun sonnustautunut entinen lääkäriopiskelija, joka rahtaa dementoitunutta mummoaan pitkin Ruovettä ja paasaa teknologista hybristä. (Näin teknologiaa harrastelevan lääkärin näkökulmasta karhun hahmo oli irvokkaalla tavalla osuva ja hauska.) Näiden ”soitinten” kautta Riikonen sitten pyörittää teoksensa teemoja samaa tahtia Beethovenin kanssa.

Tämä selonteko ei tee oikeutta teokselle, joka kuten sanottu, tuntui kerrankin joltain oikeasti poikkeukselliselta. Lukukokemuksesta nousi vaikuttavimmin mieleen ennen kaikkea kirjan tunnelma: Kylmenevä syksy, rappeutuva Ruovesi, lehtensä pudottavat puut, sateiset harjumaisemat ja lopulta laskeutuva ensilumi… Mistä Beethovenin sävellyksen rakennetta mukaillen siirrytään mielettömään, riehakkaaseen karaokeen, jossa ikivihreät raikuu ja karaokea vetää Gösta Sundqvist (yksi suosikkiyksityiskohtani kirjassa). Yhtä aikaa tunnistettavaa pikkukaupunkikaraokemeininkiä syvältä suomalaisuuden ytimestä ja jotain niin riemastuttavaa ja outoa kohellusta, etten ole sellaista lukenut ikinä ennen. Karaokesta taas leikataan lohdulliseen ja rauhalliseen saunajaksoon, jossa Riikonen kirjoittaa ehkä kauneinta suomenkielistä proosaa, jota olen aikoihin lukenut.

Minusta Suuri fuuga käsitteli sitä, miten side menneeseen maailmaan vähitellen katkeaa ja haurastuu, ja miten yhtä aikaa tulevaisuus näyttää todella vieraalta. Noin neljännes kirjasta (telttailevan nuoren miehen osuus) on kirjoitettu ”kuolleella” suomenkielellä ja luin tämän merkiksi katkoksesta, joka muinaiseen maailmaan on jo syntynyt. Sanat kyllä herättävät lukijassa assosiaatioita ja mielikuvia, mutta niiden tarkkaa merkitystä on enää vaikea arvata. Onneksi Riikonen on kirjoittanut nämä jaksot niin, että lukija pysyy kyllä tapahtumissa mukana, vaikka sanoista iso osa menee ohi.

Suuri fuuga -romaanin Ruovesi, samoin kuin koko nykymaailma, roikkuu tavallaan irrallaan sekä menneestä että tulevasta ja uhkaa joka hetki murentua joksikin tunnistamattomaksi. Itsekin olen joskus miettinyt, miksei teknologian saralla tapahtuvaa kehitystä ja sen aiheuttamia muutoksia käsitellä juurikaan kotimaisessa kaunokirjallisuudessa. (Ehkä kirjailijat ovat vähän kliseisesti sellaisia humanistityyppejä?) Ilmastonmuutoksesta, toisesta tämän ajan keskeisestä tulevaisuuteen vaikuttavasta ilmiöstä, puhutaan huomattavasti enemmän. Riikosen proosassa iso jännite syntyy juuri siitä, miten teknologinen edistys ja ilmastonmuutos ikään kuin repivät tätä maailmaa eri suuntiin, ja miten niiden vuoksi tulevaisuus vaikuttaa todella vaaralliselta. Ja näitä kysymyksiä siis pyöritetään sen telttatyypin, teinitytön, nettidominan ja karhun kerronnassa hillittömällä voimalla. Suuren fuugan asetelma kuulostaa näin selostettuna varmaan aika erikoiselta ja sitä se kyllä onkin, mutta Riikonen saa minut vakuutettua siitä, että ratkaisut ovat perusteltuja. Kaikki tuntuu tarkkaan punnitulta.

Nyt huomaan, että olen nyt kirjoittanut lähinnä Suuresta fuugasta, vaikka niin kuin alussa mainitsin, se julkaistiin yhdessä pienemmän proosateoksen, Kiertoradan kanssa. Ehkä Suuri fuuga on sen verran suuri kirja, että se imaisee helposti huomion itseensä, vaikka sinänsä pienen kirjan julkaisu tuntuu kiinnostavalta jutulta.

Kiertorata on hyvä pari Suurelle fuugalle siksi, että se musiikillisen yhteyden lisäksi käsittelee samankaltaisia kysymyksiä. Kiertoradassa kahden junasiivoojan kiireisestä ja kuluttavasta työstä muodostuu vertaus sille, miten kiireinen ja kuluttava koko nykyaika on, sekä ihmisille että luonnolle. Sama työ pitäisi tehdä aina entistä nopeammin ja entistä pienemmällä palkalla, työntekijöiden hyvinvoinnista viis. Ja talouteen yritetään saada entistä kovempaa vauhtia, vaikka maapallon resurssit käyvät koko ajan niukemmiksi. Teoksena Kiertorata on isoveljeään kevyempi, kieli on taidokasta ja keski-ikäisen Maarian ja turkkilaissyntyisen Tarkanin äänet hauskoja.

Ps.

En ole mikään klassisen musiikin ystävä, mutta tätä kirjoittelin kuunnellen Beethovenia Spotifyssa.

Matias Riikosen haastattelu Suuresta fuugasta
Riikonen Prosak-klubilla

Sinikka Vuola: Replika (Tammi 2016)

 

Luin Sinikka Vuola Replikan jo kaksi kuukautta sitten, mutta työkiireet ovat pitäneet poissa näppäimistön äärestä. Nyt alkaa vihdoin olla joululoma käsillä, ja lahjatoivelistalla on monta kovaa pakettia.   

Vuola on tunnettu palkittuna runoilija, mutta hän on ollut mukana myös Mahdollisen kirjallisuuden seuran Ihmiskokeita -kollektiiviromaaniprojektissa, jonka tuotokset julkaistiin keväällä 2016. Sikäli Replikaa ei voi pitää Vuolan esikoisromaanina, vaikka siihen sellaisena on monesti viitattu.

Replika käsittelee lapsuuden äitisymbioosin murtumista, kuolemaa ja seksuaalisuutta. Paikka on jokin eteläinen pikkukylä, jota ei sen tarkemmin nimetä, puuseppäisä on poissa, äiti on ensin lapsen koko maailma ja sitten pelkkä kaipauksen jättämä hirveä aukko. Päällimmäiseksi romaanista jää mieleen trauma: muistot, jotka eivät suostu asettumaan luontevaksi tarinaksi vaan jotka hiertävät romaanin kertojaa erillisinä, yhteen sopimattomina kuvina. Näinhän traumat todella toimivat, ne ovat muistoja niin vaikeista kokemuksista, ettei ihminen pysty sovittamaan ja hyväksymään niitä osaksi omaa elämäänsä. Tämän vuoksi Vuolan romaanin sirpaleinen rakenne ja sivut, joilla teksti on aseteltu useammaksi erilliseksi ”blokiksi”, tuntuu perustellulta ratkaisulta. Jos traumaa haluaa kuvata sisältä päin, perinteisen tarinan keinoin se ei onnistuisi.

Monessa yhteydessä Replikasta on mainittu Vuolan taitava kielenkäyttö. Myös minusta romaanin kieli oli poikkeuksellisen virittynyttä ja harkittua ja siksi kiinnostavaa luettavaa. Jokainen ilmaisu vaikuttaa punnitulta ja hiotulta. Kritiikeissä tätä on selitetty viittaamalla Vuolan taustaan runoilijana, mutta itse en ymmärrä, miksei hiottua kieltä voisi pitää itsestään selvänä ja välttämättömänä osana romaanitaidetta. Toki on genrekirjallisuutta, jossa tärkeintä on riittävän sujuva lause, jotta juoni vetää ja lukija jaksaa kääntää sivua. Mutta jos kyseessä on edes jossain määrin taiteellinen teos, kyllä romaanin kielen on oltava harkittua ja ansiokasta. Mitään erityisen kohosteista kieltä tämän ei silti tarvitse tarkoittaa.

Tällä hetkellä Replika on ehdolla Runeberg-palkinnon saajaksi, enkä ihmettele, sen verran kunniahimoinen ja kovatasoinen teos on. Tosin niin näkyy olevan moni muukin ehdokas.

Sinikka Vuola Radio Helsingissä
Vuolan haastattelu

Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus (Teos 2015)

Kiinnostuin Anu Kaajan (1984) Muodonmuuttoilmoitus -lyhytproosakokoelmasta jo vuosi sitten, kun se oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi ja useampikin ihminen sitä minulle suositteli. Kuitenkin vasta tänä syksynä oli vihdoin aikaa tarttua kirjaan, ja sen luettuani totesin, että tässä onkin hyvä teos jo pitkään suunnitteilla olleen kirjablogin avaamiseen.

Muodonmuuttoilmoitus koostuu 27 lyhyestä proosatekstistä, jotka poikkeavat piristävästi kotimaisen kaunokirjallisuuden realismista. Tekstejä yhdistää absurdi ote, huumori ja kriittinen suhtautuminen sukupuoleen liittyviin valtarakenteisiin, etenkin seksuaaliseen väkivaltaan. Jotain elokuvallistakin teksteissä on, ehkä Kaajan elokuvakäsikirjoittajan koulutustaustan vuoksi.

Eniten pidin Vesi-nimisestä tekstistä, jossa kaksi humalassa soutelevaa miestä raiskaa vedestä löytämänsä olennon. Tekstissä naisviha kytkeytyy homofobiaan, kun kertoja alkaa raiskauksen jälkeen spekuloida olion sukupuolta ja kun toinen mies Jaakko suuttuu ajatuksesta, ettei raiskattu olekaan välttämättä yksiselitteisesti nainen. Kertojan ja Jaakon välillä on myös jonkinlainen seksuaalinen jännite, jonka Jaakko kuitenkin torjuu aggressiivisesti. Teksti sai minut pohtimaan, miten kulttuurissa miehuus kytketään naisvihaan, homofobiaan ja väkivaltaan. Väkivallaton, homoeroottisesti tunteva ja naisiin tasavertaisesti suhtautua mies näyttäytyy ikään kuin vähemmän miehenä. Tämä melko abstrakti ajatus tulee Kaajan proosapätkässä ilmaistuksi taloudellisesti ja tyylikkäästi, ja siihen on helppo suhtautua sen ansaitsemalla kritiikillä ilman, että Kaajan tarvitsee saarnata tai osoitella.

Siinä missä Vesi oli tekstinä synkkä, Nokkosvyö oli hauskuutensa vuoksi toinen suosikkini. Tekstin kertoja on aina pitänyt huolta turvallisuudestaan (hänellä on lukot, varashälyttimet ja ovea hän ei avaa, vaikka joku soittaisi kelloa), mutta silti eräänä päivänä hänen vessastaan löytyy tonttu. Tonttu hyökkää kertojan kimppuun ja sitoo tämän vyötäisille nokkosvyön. Vyö polttaa ja rikkoo ihoa, mutta kertoja jatkaa sen pitämistä tontun pelossa ja alkaa vielä keitellä tontulle joka ilta puuroa. Nokkosvyö vertautuu raiskauksenpelkoon, jonka kanssa kertoja on oppinut elämään: toisaalta se rajoittaa kertojan elämää ja tekee siitä jatkuvasti vaikeaa, toisaalta kertoja on jo niin tottunut pelkoonsa, ettei osaa kyseenalaistaa sitä tai sen tuomia rajoituksia. Kertojan asennetta kuvaa hyvin seuraava sitaatti: 

Ja niin me sen vyön kanssa elellään : nokkoset raapii ja minä rasvaan. Vaan kaikkea sitä ihminen sietää kun tarpeeksi koetellaan, ja kyllä minä siihenkin totuin. 

Kun muistelen Kaajan teoksen saamaa vastaanottoa, siinä korostui turhan paljon eroottisuus. Jossain kirjaa taidettiin luonnehtia melkein pornografiseksi. Itse en tällaiseen tulkintaan menisi, vaikka toki osassa teksteistä on myös erotiikkaa. Kuitenkin esimerkiksi paljon siteeratussa Leipomo-novellissa, jossa patongit joukkoraiskaavat ohikulkevan naisen, kyse ei minusta ole lukijan kiihottamisesta vaan siitä, että Kaaja paljastaa absurdin asetelman kautta jotain todellisen maailman suhtautumisesta seksuaaliseen väkivaltaan ja naisten oikeuteen päättää omasta kehostaan. Juuri tällaisessa absurdin avulla kiteyttämisessä Kaaja on omimmillaan. Tämä tuntuu myös tuoreelta ja raikkaalta ja herättelee ainakin minun ajatteluani paremmin kuin paatoksellinen saarna.

Koska olen tässä viitannut teksteihin, joissa käsitellään seksuaalista väkivaltaa, täytyy vielä sanoa, että Muodonmuuttoilmoitus ei ole kaikesta huolimatta ahdistava ja raskas, vaan hyvässä mielessä kevyttä luettavaa. Minut se piti otteessaan niin, että luin tekstit melkein yhdeltä istumalta.

Kaajan kieli ansaitsee vielä erityismaininnan, sillä se oli hallittua ja tarkkaa. Varsinkin esikoiskirjojen joukosta, mutta valitettavan usein myös muuten, suomalaisten kirjojen kansien välistä löytyy paljon löysää lausetta. On hankala suhtautua positiivisesti kirjallisuuteen, jossa niinkin perustava elementti kuin kieli, ei toimi. Kaajan teoksessa tätä ongelmaa ei ollut, ja jokainen virke tuntui harkitulta.

Ainoa kritiikki koskee kirjan ulkoasua. Yleisilme on miellyttävän vanhanaikainen, mutta lienenkö minäkin vanhanaikainen, kun pastellisävyistä tulee sellainen olo, että kirja on suunnattu ensisijaisesti naisille? Kirjan sisältö ei minusta antanut tällaiseen mitään syytä, vaan Kaajan teemat ovat yleisinhimillisiä. Esimerkiksi seksuaalinen väkivaltahan ei ole vain naisten ongelma. Mutta täytyy myöntää, että vaaleanpunainen pikkukirja ei ensisilmäyksellä vaikuttanut kutsuvalta, enkä tiedä olisinko siihen tarttunut ellei kirjaa olisi minulle suositeltu.


Anu Kaaja Prosak-klubilla