sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia (Teos 2017)



Olen lukenut Mikko Rimmiseltä Pussikaljaromaanin ja Nenäpäivän ja pitänyt molemmista. Hänellä kielellinen taituruus yhdistyy lämmöllä kuvattuun maailmaan ja henkilöihin tavalla, johon vain harva kykenee.

Maailman luonnollisin asia tuli aloitettua jo kesällä mutta jäi silloin kesken, ja koska seuraavat kuukaudet tuli luettua lähinnä e-kirjoja ja englanninkielisiä pokkareita, kirja jäi roikkumaan. En kuitenkaan pidä keskeneräisistä projekteista ja kun Suomeen palattuani löysin teoksen odottelemasta yöpöydältä, tartuin siihen.

Kirja on monella tapaa varsin kummallinen ja vaikeasti luonnehdittava. Kai teosta voisi kutsua postmoderniksi romaaniksi, jossa on jonkin verran scifin ja trillerin elementtejä tai ”enemmän tai vähemmän tomppelimaista tieteishapuilua” kuten romaanin kertoja itse tyylilajia luonnehtii. Mukana on myös paljon alaviitteittä, kuvia ja yliviivattuja sanoja. Välillä tuntuu, että Rimminen onkin yrittänyt käyttää kaikki mahdolliset typografiset temput.

Romaanin niin kutsuttua tarinaa ei ole sen paremmin helppo kuvata. Päähenkikö Ernst työskentelee jossain laitoksessa, josta en muista, täsmennettiinkö sen luonnetta koskaan tarkemmin. Ernst saa tehtäväkseen valvoa mystistä elävää kuutiota. Monimutkaisten juonenkäänteiden jälkeen päädytään pakomatkalle, jonka aikana paljastuu, että ”vaikutusvaltaiset tahot” ovat kiinnostuneita kuutiosta, joka on ehkä peräisin toiselta planeetalta. Välillä hypätään kokonaan toiseen aikaan ja paikkaan Siperiaan, missä Elsa-niminen nainen hoitaa vankeja. Myöhemmin selviää, että Elsa liittyy kuution historiaan, ja juonilinjat nivoutuvat toisiinsa. 

Ei tarina tosin niin tärkeältä minusta edes tuntunut. Tyypillisen rimmismäiseen tyyliin kertojalla on ongelmia kuljettaa juontaan eteenpäin, koska hän eksyy tämän tästä yksityiskohtiin tai sivupoluille. Tavallaan päähenkilöä tärkeämpi hahmo kirjassa onkin juuri kertoja. Hänellä on vaikeuksia tarinansa kertomisessa myös siksi, että joku yrittää koko ajan sabotoida hänen tekstiään. Lauseita on viivattu yli ja tekstin sekaan näyttää ilmestyvän ylimääräisiä asioita, kuten outoja lisäyksiä tai kuvia.

Kertoja on myös melkoinen verbaaliakrobaatti, kuten Rimmiseltä sopii odottaakin. Harvoin olen nauranut kirjojen sanaleikeille ääneen:

Jos – ja kun – kaikki nuo pöyristyttävät detaljit vaikuttivat suoltuvan lähinnä jostakin kaameasta, mengelemäis-huurteista tyyntä mielenkiintoa uhoavasta puppugeneraattorista, jonka pääasiallinen tehtävä näytti olevan Ernsin uskon ja käsityskyvyn testaaminen, niin saattoiko Soniaankaan tosiaan luottaa?

Sanaleikkejä ja tarkkoja havaintoja luen mielelläni, mutta minulla oli hienoisia vaikeuksia romaanin loppuun saattamisessa, koska minun oli hetkittäin vaikea hahmottaa, miksi tämä kaikki on tärkeää. Miksi kirja on kirjoitettu? Vielä nytkin romaania jo aikani sulateltuani en pääse vaikutelmasta, ettei romaanilla ollut mitään kovin painokasta sanottavaa. Sen pyrkimys puhua jostain kielen takaisesta vaikutti kyllä tärkeältä, mutta yritys hukkui monesti kaiken muun kohelluksen alle.

Huolimatta tästä kritiikistä on pakko antaa Rimmiselle tunnustusta rohkeista aihevalinnoista. Suunnattomien tähtien takaisten olentojen ja käsittämättömien aikaperspektiivien käsittely on kiinnostavaa ja kotimaisessa valtavirtaromaanissa myös varsin harvinaista:

Silmämääräisesti kaikki oli siis kohdallaan, eivätkä sen enempää kadunlakaisija, lehdenjakaja, poliisiaseman portailla tupakkaa ahnaasti imevä konstaapeli, raatihuoneen pylvässisäänkäynnin varjoissa jotakin pientä viestintä näpelöivä kätyri kuin kulman takana koiraan kotia kohti kiskova vanha rouvakaan voineet mitenkään aavistaa sitä massiivista taistoa, jota paraikaa käytiin aika-avaruuden kuilumaisissa poimuissa tai poimumaisissa kuiluissa tai kenties koko aika-avaruuden ”tuolla puolen”, kvanttifluktaation myrkkysampanjalla täytetyissä kuohuvissa kulta-ammeissa, singulariteetin rajalla räjähtelevien vihanhehkuisten organismien tykistökeskityksessä.

Romaanin kepeys ei välttämättä kuitenkaan ole mikään puute. Minä kai vain lukijana kaipaan lukemiltani teoksilta ”painavuutta” (se ei tietenkään tarkoita aina paksua kirjaa). Joku toinen varmaan taas sitten etsii kirjoja, jotka ovat olemassa vain itsensä vuoksi. Luonnehtisin siis kaiken kaikkiaan kirjaa erittäin hyväksi ja suosittelisin sitä muillekin. 

Ennen kaikkea Maailman luonnollisin asia on rohkea aluevaltaus Rimmiseltä. Hän on todella taitava kirjoittaja, ja jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä hän keksii tämän jälkeen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti